Suomi on yhdistysten ja järjestöjen luvattu maa, näin sanotaan. Maamme liikunta- ja urheilukentässä on yksistään yli 10 000 yhdistystä. Näissä yhdistyksisssä on arviolta 1 - 1.5 miljonaa jäsentä. Julkinen keskustelu liikunnan ja urheilun tilasta keskityy pääosin valtakunnan tason järjestöjen toiminnan tarkasteluun. Viime kuukausina pääosa keskustelusta on keskittynyt uuden valtakunnallisen liikunta ja urheilujärjestön, Valon www.valo.fi ja Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön www.noc.fi toimintaan.
Luettuani koripalloliiton entisen toiminnanjohtaja Pekka Litmasen kirjan Urheilujohtamisen Ooppera kolmanteen kertaan, heräsin unesta. Arvioituani siinä esitettyjä näkökulmia viimeisen kahden vuosikymmenen keskeisistä urheilun järjestöelämän käänteistä sain herätyksen. Urheilujärjestöjen uudistamistyö ja toimintatapojen uudistaminen on todella ajankohtaista. Pääosa urheilujohtajista on pelannut keskenään kabinettipeliä ja rapa on roiskunut pahemmin kuin Tampereella.
Keskutelussa ja toimintapojen uudistamisessa on keskiöön nostettava seuratoiminta ja seuroissa toimivien jäsenten arki. Kuinka paljon keskeisistä uudistuksen ytimessä olevista henkilöistä omaa riittävän laaja-alaisen näkökulman urheilun arkeen? Tämä kysymys mietityttää. Nyt on kuherruskuukaudet toimintatapojen uudistamisessa. Löytyykö tahtotila, jossa rakenteiden uudistaminen viedään loppuun? Tämä tarkoittaa järjestörakenteen edelleen virtaviivaistamista. Ruohonjuuritason toimijoiden on saatava konkreetista hyötyä ja kokemuksia siitä, että organisaatiot palvelevat heidän arkipäiväänsä.
Jokaisessa urheilun järjestökentän palaverissa, neuvottelussa ja kokouksessa on mietittävä seuratoiminnan arkea. Onko palavereissa tavoitteita seuratoiminnan helpottamiseksi ja yksitäisen toimijan työn auttamiseksi. Mietimme juuri omassa seurassa, että miksi meidän pitää maksaa jäsenmaksuja neljälle eri organisaation tasolle? Kuinka moni näistä tahoista on mukana arjessamme, muuten kuin luomalla sääntöjä ja toimintaohjeita? Eikö jäsenistö kuitenkin päätä, miten haluavat toimia arjessa? En väitä, etteikö näistä eri keski- ja ylätason organisaatioista olisi joissakin tilanteissa apua. Mutta huomattavasti selkeämmäksi niiden roolia urheilun arkipäivän helpottamiseksi tulee muokata.
Uskon, että suunta on oikea. Valon pääsihteeri Teemu Japissonin kirjoituksia lukiessa tulee ajatus, että suunta on kääntynyt. Nyt on noin kaksi vuotta aikaa tehdä loput tarvittavat muutokset, jotta järjestökenttä palvelee seuratoimijoita ja tuo lisäarvoa jäsenistölle. Muuten seuratoimijat menettävät uskonsa ylätason toimintaan. Uskon, että tilaisuutta ei hukata. Tarivtaan kokeneita seuratoimijoita uudistusten ytimeen.
Yksi hyvä esimerkki on Suomen Urheiluliiton uuden puheenjohtaja Vesa Harmaakorven tausta. Hän omaa kokemusta urheiluseurajohtajan tehtävästä, tämä on uskoakseni oikea suunta. Tarvitaan urheilujohtajia, joilla on arjen kokemuksia seuratyöstä ja sen haasteista, muutenkin kuin juhlapuheissa.
Kuopion Itkonniemellä 13.1.2013,
Marko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti